Pieni tarina siitä, kun Maradona soitti

Mieheni katsoi dokumentin Maradonasta ja kertoi sitten minulle pienen surullisen, mutta lempeän tarinan parinkymmenen vuoden takaa. Mieheni paras ystävä sairasti keuhkosyöpää. Ystävä oli vihainen, toivoton ja sulkeutunut kotiinsa. Hän ei vastannut puhelimeen. Hän suostui tapaamaan vain perheensä ja mieheni. Hän vihasi olla heikko, hän vihasi olla sairas, hän vihasi, että ei ehkä näkisi kahden teini-ikäisen poikansa kasvavan aikuisiksi.

Mies oli pidetty journalisti. Antanut koko elämänsä ammatille, kuten se Italian medioissa annetaan. Päivät ovat pitkiä, esimiesten ei oleteta pitävän juuri vapaapäiviä ja heidän oletetaan olevan paikalla aamupalaverista lehden painoon asti. Varsinkin urheilutoimittajien. Mutta ei hän ammatilleen ollut katkera. Hän ei vain halunnut kuolla.

 Eräänä päivänä mieheni oli taas viettämässä aikaa ystävänsä sängyn luona, kun hänen puhelimensa soi. Siellä oli molempien kollega, joka oli eurooppalaisella lentokentällä loungessa odottamassa lentoa. Samassa tilassa odotti vuoroaan myös Maradona. Ei enää se pelikenttien lihaskimppu, mutta ikuisesti jalkapallon kuningas. Varsinkin napolilaisille, joita ovat sekä mieheni, että hänen ystävänsä.

Naiskollega pyysi Maradonaa soittamaan vakavasti sairaalle ystävälle ja tämä suostui välittömästi. Voisiko mieheni auttaa, sillä sairastunut ei varmasti vastaisi. Mieheni antoi lankapuhelimen numeron, mutta ei uskonut, että saisi ystävää tarttumaan luuriin.

Maradona soitti. Puhelin hälytti ja hälytti. Vanhanaikaisessa lankapuhelimessa napsahti vastaaja päälle ja kaiutin kuljetti äänen kaikkialle huoneeseen: Diego täällä, sono Diego. Älä anna periksi. Taistele!

Perheen pojat soittivat nauhaa uudelleen ja uudelleen, kunnes se katosi. Isä, kuinka et vastannut puhelimeen. Maradona soitti! Mieheni mukaan ystävänsä ei koskaan harmitellut, ettei nostanut luuria. Hän oli sellainen luupää, näin vapaasti suomentaen.

Joitakin vuosia myöhemmin taistelu päättyi ja ystävä kuoli, mutta Maradona on yhä hänen poikiensa ehdoton idoli.

Vain maksavat saavat käyttää hissiä ja muuta käytännöllistä Napolissa

Tavallinen rauhallinen iltapäivä Napolissa. 

Vastapäinen seinä on aina lähellä.

Napoli on rupsahtanut kuningatar. Ihana, sotkuinen, romanttinen, ystävällinen, rapistunut ja loistelias. Kaikkia yhtä aikaa ja vierekkäin. Se on tyhjä ja täpötäysi. Siellä on ihana käydä, mutta käy työstä elää siellä. Roomasta etelään alkaa muutenkin ihan eri Italia. Meidänkin täsmällinen Frezzarossamme alkoi heti Rooman jälkeen jätättää ja pysähdellä. 

Julkinen liikenne on periaatteessa ihan hyvä, mutta vaikkapa alakaupungin ja yläkaupungin välillä kulkeva funicolare saattaa ihan hyvin lakata liikennöimästä kello 22 lauantai-iltana, kun kadut ovat pullollaan väkeä. Kulkekaa ihan millä haluatte. Ottakaa vaikka taksi, jos satutte saamaan. Ei mikään ihme, että jokaisella on auto ja kaikki paikat ovat täynnä autoja. Vaikka hämmästyttävän hyvin sen taksin aina saa, eikä se ole kallis.

Napolilainen peruutustutka

Joka kadulla on ensin normaali kadunvarteen pysäköity rivi ja sen vieressä toisen ajokaistan tukkii viereen pysäköity toinen rivi. Autojen väliin mahtuu hädin tuskin kirjekuori. Miten ihmeessä mottiin parkkeeratut autot pääsevät liikkeelle. Kahteen riviin parkkeeranneet autoilijat kuulemma tuntevat toisensa. Lisäksi näin pysäköidyt autot ovat turvassa varkailta. Luvaton käyttöönotto on vaikeampaa, kun auto on jumissa. Mieheltäni on hänen Napolin elämänsä aikana vuosia sitten varastettu yksi auto, neljä skootteria ja pari kevytmoottoripyörää. Nykyään omaisuuden sanotaan olevan enemmän turvassa Napolissakin. Roomassa automme oli ihan rauhassa monta päivää kadunvarsipysäköinnissä, mutta kuten sanottu – Roomasta etelään asiat voivat olla toisin.

Seurasin vierestä kuinka koloon parkkeeraaminen sujuu. Kuski veivaa ikkunat auki, peruuttaa Puntoa sen verran, että kuuluu tuskin havaittava kops ja se on siinä. Auto ei naarmuunnu, koska kosketus on otettu rekisterikilpeen. Napolilainen peruutustutka. Olen tosin myös nähnyt, kun toista autoa ei-niin-ystävällisesti tuupataan eteenpäin, että itselle tulee tilaa.  Sikäläiset autot ovatkin kohtuullisen naarmuilla ja jeesusteippi on pätevä paikkausaine.

Napolilaisista mainitaan aina, kuinka kiihkeitä he ovat liikenteessä, mutta samaan aikaan he odottavat tyynen rauhallisesti, jos joku edessäkulkeva päättääkin lähteä takaisin tulosuuntaan ja alkaa veivata autoaan ympäri. Kujat kulkevat ylämäkeen joskus niin tiukkoina serpentiineinä, että kesken kurvia on pakko vähän peruuttaa. Kurviin pysäköity auto vie sen vähänkin kääntymistilan. Takana odotetaan kiltisti. Samaa ei voi sanoa Toscanassa, jossa minun varovaisuuteni mutkissa ottaa paikallisia päähän. Heitä ei pelota vastaan köpöttävät mummot ja pyöräilijäparvet, toisin kuin minua. 

Hissinavain, mikä se on?

Me suomalaisetkin tiedämme, kuinka vaikea on saada koko taloyhtiö osallistumaan hissiremonttiin. Aina on muutama hyväjalkainen tai persaukinen, joka ei sitä halua. Napolilaiset ovat ratkaisseet sen niin, että ne jotka eivät maksa, eivät käytä. Hissin tilausnapin yläpuolella on avaimenreikä ja avain on vain maksaneilla, tai hissi jättää kokonaisen kerroksen välistä. Sitä ei vain saa pysähtymään kerrokseen, joka ei ole maksanut laskua. Tämä tapa tuskin puree ensimmäisen kerroksen asukkaisiin.

Kaikki on yhteistä tilaa

Osa Napolia on pelkkiä autonlevyisiä kujia, jotka kiemurtelevat rannalta ylempiin kaupunginosiin. Ihan siinä kädenojennuksen päässä seinällä voi roikkua kuivumassa pyykkejä tai puolen metrin jalkakäytävälle on tuotu muovituolit ja perhe viettää siinä aikaa. Kadun varressa voi maata skootteri kyljellään ja mies korjaa sitä tukka ohiajavien ilmavirrassa pyörien.

Lauantai-iltana Napolin ravintolakujat muuttuvat yhdeksi suureksi ulkoilmafestivaaliksi. Kujat ovat täpötäynnä kauniita tummia nuoria ihmisiä, naurua ja huutoja. Minä katselin sitä ihastuneena. Joku toinen suri näiden katujen yläkerran asukkaita. Ensimmäisen kerran näin Italiassa selvästi alaikäisiä tyttöjä yksin ulkona vielä ennen puoltayötä. He olivat hädin tuskin esipuberteetissa, mutta pukeutuneita aikuismaisiin paljastaviin bilevaatteisiin. Suomessa tämä on tavallista, mutta Italiassa nuoret ovat myöhään ulkona vain vanhempiensa kanssa.

Patjaröykkiöitä

Milano siisti kerjäläiset ja asunnottomat pois katukuvasta, vielä kymmenen vuotta sitten meidänkin talon vastapäinen naapuri Milanossa oli koditon. Missä lie nykyään. Napolissa sen sijaan patjoja ja vaatesäkkejä on talojen seinustoilla ja syvennyksissä. Patjat saavat olla paikallaan päivälläkin, jos ne ovat riittävän syrjässä. Kadut ovat aika roskaiset ja osa rakennusten julkisivuista on kuin vanhassa Puolassa. Viereisessä naapuritalossa sitten on ehkä ollutkin rahaa laittaa paikat kuntoon ja vanha rakennus hehkuu entisöitynä. 

Välimeren yli tulleita mustia on jonkin verran kerjäämässä. Ihmiset myös näyttävät antavan rahaa kerjäläisille. Kai se pitää paikkansa, että köyhä antaa vähästäänkin.

Ja ruoka – hyvää kuten aina

Ruoka on hyvää ja Napolissa kannattaa syödä mereneläviä ja vihanneksia. Vesuviuksen juurella kasvanut valkoviini on taivaallista. Mutta näistä asioista sitten tarkemmin toisella kertaa.

Tällaiset olivat Melissan, 3v, ristiäiset

Olen vuoden aikana vieraillut sekä italialaisissa ristiäisissä että hautajaisissa. Olin yllättänyt, että tavallaan ne ovat koruttomampia tilaisuuksia kuin luterilaisilla. Ensinnäkin katolilaiset eivät juuri laula, eivät edes jumalanpalveluksissa. Sen sijaan seurakunta siunaa ja ylistää papin perässä Jumalaa ja pyhimyksiä. Ystäväni Beben isä vaihtoi katolilaisuuden protestanttisuuteen juuri tästä syystä: hän nautti laulaa, vaikka laulut meillä luterilaisilla tai protestanteilla eivät olekaan erityisen svengaavia.

 

Lauantaina olimme ystäväperheemme tyttären ristiäisissä. Ristittävä Melissa oli kolmevuotias, mutta sitä ei kukaan missään vaiheessa pitänyt kummallisena. Perhe nyt ei vain ollut aiemmin ehtinyt hoitaa asiaa, vaikka ihan kunnon katolilaisia ovatkin.
Italiassa lapsella on usein nimi jo silloin kun häntä aletaan suunnitella. Lapsestani tulee sitten se tai se. Lapsen sukupuoli hankitaan tietoon heti ja nimi kerrotaan julkisesti kaikille jo kun lapsi syntyy. Täkäläisiä hämmästytti, kun kerroin meneväni Suomessa ristiäisiin ja olevani kummi, enkä tietäisi lapsen nimeä ennen kuin pappi sen lausuu koko ristiäisväelle. Ja vielä enemmän heitä hämmästytti, että ei ole kummallista, vaikka lapsen nimi vaihtuisi vielä ristiäisaamuna.

Melissan kera Certaldon kirkossa kastettiin samalla kertaa kaksi muuta pienokaista. He olivat alle vuoden vanhoja, mutta kuitenkin vanhempia kuin Suomessa ristittävät tapaavat olla. Kolme perhettä seisoi ringissä kastemaljan ympärillä ja pappi kiersi lapselta toiselle siunaamassa.

Kastettavilla olivat tavalliset kauniit asut. Ei siis kastemekkoja edes pienimmillä. Suuri kastemalja seisoi koristeellisten kullattujen jalkojen varassa alttarin edessä. Melissa on jo iso tyttö, mutta niin vain äiti nosti hänet kastemaljan reunalle ja hänen päänsä kastettiin kastevedellä.

Ihan kuten meillä luterilaisillakin, oli lapsilla kummit ja kummin oli oltava katolilainen. Minua ei siis voitu ottaa tähän tehtävään, mutta mieheni Sergio ja Bebe olivat kunnioitetut kummit. Kastettavan vanhemmat ovat meidän ja erityisesti tietenkin Beben ja Sergion ystäviä, jopa suojatteja. Albanialaisperhe on vastaavasti iso apu meille aina kun tarvitaan voimaa, polttopuita, hunajaa tai muita luonnonantimia. 

Pappi siunaa lapsen tekemällä öljybalsamilla ristin tämän otsaan. Papin jälkeen vanhemmat ja kummit tekevät ristinmerkin siinä kun meillä siunataan lapsi asettamalla kädet yhdessä lapsen pään päälle.

Koska katolilaisilla on paljon pyhimyksiä, luetellaan muutama suojaksi lapselle. Yleisö vastaa jokaiseen kohtaan pyytämällä suojaa yhdessä. Liturgiassa myös luvataan jättää saatana. Saatana on muuten italiaksi satana.

Kolmen lapsen kaste vie noin puoli tuntia ja sen jälkeen menimme jäätelölle. Ristiäisten jälkeinen ohjelma riippuu täysin perheestä. Osa kestitsee samoin kuin Suomessa. Me annoimme lahjat kaikille perheen lapsille. Ostimme kaikille kirjat ja niiden pohtiminen olikin ihanaa. Erityisen ilahtunut olin siitä, että perheen kymmenvuotias poika piti valitsemastani kirjasta. Ostin kaikkien vastustuksesta huolimatta Harry Potterin ensimmäisen kirjan suunnitellen ostavani loputkin, jos poika pitää siitä. Muiden mielestä poika olisi liian pieni vielä Potteriin. Höpön löpöt. Potter on paras lukutoukalle pojalle.

Hautajaisiin jouduimme ihan yllättäen. Naapuriperheen jo vanha isä oli ollut huonona, mutta loppu tuli sitten kuitenkin odottamatta. Halusimme osallistua muistotilaisuuteen, vaikka tunsimmekin lähinnä perheen tyttären ja hänen äitinsä.

Vainajaa käytiin tervehtimässä sairaalan kappelin vieressä olevissa huoneissa. Pitkän käytävän varrella oli useita huoneita, joissa jokaisessa oli arkussa vainaja, sillä sairaala on aika suuri. Jokainen arkku oli auki ja vieraat ja omaiset kävivät tervehtimässä kuollutta. Minä jäin kauemmas, koska en tuntenut perheen isää.

Vainaja siunataan Italiassa lähes välittömästi. Isä kuoli aamulla ja seremonia oli jo iltapäivällä. Kysyin asiasta ja syy on ruumiin säilyminen. Kuolleita on isossa maassa niin paljon, ettei kylmätiloja ole kaikille ja kuumuus saa ruumiista nopeasti otteen.
Toisaalta vainaja saattaa odottaa krematoriota kuukaudenkin, eli siellä kylmälaitteita on. 

Tällä kertaa sekä kappeli että krematorio olivat sairaalassa. Kukin saapui sinne itselleen sopivissa vaatteissa, jotka olivat hyvinkin tavalliset. Vain lähimmät lähtivät saattamaan vainajan maallisia jäännöksiä sukuhautuumaalle Firenzeen. Tilaisuus oli aika koruton ja sairaalan kappeli pelkistetty, vaikkakin katoliseen tapaan siellä oli pyhimyskuvat ja Neitsyt Maria.

Maassa on tapana, että kadunvarsille liimataan A3-kokoinen valkea julkiste, jossa lukee kuolleen nimi ja syntymä- sekä kuolinaika. Hyvin samanalainen kuin meidän kuolinilmoituksemme, mutta me julkaisemme sen lehdessä ja italialaiset liimavat sen kadunkulmaan.

Moni kuolee Italiassa kotiinsa, kuten esimerkiksi Sergion äiti. Hän halusi nukkua pois tutussa paikassa poikiensa ympäröimänä. Tuhkia ei saa sirotella mereen, mutta sinne Sergion äiti halusi tulla jätetyksi. Äidin toive on lakia vahvempi ja niinpä perhehautuumaalla ruukussa on tavallista takkatuhkaa.

Tekstiä on editoitu 2.12.19, kun kuulin, että kaikkia vainajia ei suinkaan polteta heti, vaan osa joutuu odottamaan vuoroaan hyvinkin pitkään. Siunaus sen sijaan on nopeasti kuoleman jälkeen.

En olisi ennalta osannut arvata, mikä Italian-vieraita Suomessa viehätti

Leikkikentät houkuttelivat meidät aikuisetkin kiipeilemään.

Minua jännitti ihan valtavasti, kun rakkaat naapurimme tulivat Suomeen vierailulle heinäkuun ensimmäiseksi viikoksi. Asiasta oli puhuttu vuosikausia ja viimein me Samanthan kanssa päätimme, että nyt ne liput ostetaan. Minua pelotti ensinnäkin sää. Varoitin jo naurettavuuksiin asti, että Suomen sää on kaikkea mahdollista kylmästä kymmenen asteen vesisateesta yli kolmenkymmenen asteen helteeseen. Seuraavaksi minua pelotti ruoka, vaikka Sergio on jo Suomessa monta kertaa todennut, että hyvää se on, kunhan valitsee oikein. 

Halusin heidän näkevän yöttömän yön, kauniin Tampereen puistot ja kosken järvineen, aitoa suomalaista mökkielämää ja tietenkin meidän hevosemme Harrin. He eivät ole mitään nirppanokkia, vaan eri puolilla Eurooppaa asuneita ja paljon matkustavia.

Lopulta oli yllätys mikä kaikki heitä viehätti.

Pullonpalautusautomaatti. Siitä täytyi ottaa oikein kuva. Juomien ostaminen tuntui suorastaan tienaamiselta, vaikka kyllä vieraat ymmärsivät, että saivat vain itse maksamansa pantin takaisin. Päätimme yhdessä, että kannatamme lämpimästi pullopanttijärjestelmää koko Eurooppaan.

Lapset. Niitä näkyi kaikkialla paljon enemmän kuin Italiassa ja suomalaiset suhtautuivat lapsiin lämpimästi. Olin huomiosta hyvin ilahtunut. Olen itse kokenut, että Italiassa lapsi otetaan esimerkiksi ravintolassa huomioon mutkattomammin.

Leikkikentät. Upeasti varustellut leikkikentät Tampereella ja Helsingissä saivat aikuisetkin kiipeilemään ja leikkimään. Otamme kuulemme kiipeilyn vaarat rennosti:Jos tippuu, voi sattua, muttei kuole. Tästäkin ilahduin, sillä olen aina ajatellut meidän olevan Suomessa sääntönihilistejä ja ylivarovaisia.

Bussikatokset ja sade. Kun satoi, niin tamperelainen todellakin seisoi bussikatoksen ulkopuolella, koska katoksessa oli jo joku. Tästä riitti huumoria pidempäänkin.

Ruoka. Se on hyvää, mutta tarjolla on paljon raskasta ja lihottavaa. Jos haluaa syödä laadukasta lihaa, kalaa ja vihanneksia, niin kallista on. Puolivalmisteet eivät tulleet kuuloonkaan, mutta sitten ihmeekseni marssimme viimeisenä iltana ostamaan kuusi kappaletta pakastepitsaa. Kyllä se näemmä kelpaa italialaisillekin. Paremman luokan kengänpohjaahan se oli, jos ihan rehellisiä ollaan.

Komeita miehiä. Kaikki totesivat niin sukupuolesta huolimatta. En käynyt perusteita sitten enempää kyselemään. Onneksi olkoon suomalaiset miehet.

Luonto. Vihreää, vihreää, vihreää. Kaikki Suomessa on vihreää, tasaista, pientä ja samalla kaunista ja happirikasta. En ollut tullut ajatelleeksi, että ystäväni asuvat Italian maalla. Siksi varsinkin Samantha halusi kaupunkiin. Tampere on kuin ydinsodan jäljiltä ratikkatyömaan takia, mutta onneksi reilun päivän reissullamme Helsingissä Oodi-kirjasto ja Amos Rexin kattoikkunat auttoivat kaupunkinälkään ja kyllä kaupunkia löytyi Tampereeltakin.

 Järvet. Järvissä ei kuulemma voi uida. Mökkireissullamme minä ja Mattia, 6v, olimme ainoat, jotka pulahtivat järveen. Pohjan pehmeys epäilytti ja niin kauniita kuin ulpukat ovatkin, niiden kosketus ei viehättänyt vieraita. Vieraat eivät osanneet soutaa. Mistä olenkaan saanut päähäni, että kaikki osaavat. Mökkireissu oli silti elämys ja saunassa kului tuntikaupalla. Italiassahan on vankka kylpyläkulttuuri ja myös saunoja. Kiitos ystävällemme mökin vuokrasta <3

Särkänniemi. Huikea paikka. Monipuolinen, turvallinen, järjestelmällinen, nopea, kaunis. Ainoa kummastus oli, että käytössä oli pelkästään suomen kieli. Englanniksi ei ollut edes mitään varoitusta saati selostetta. Poni puri vain suomeksi, moottoripyöräkyytiä simuloivan koneen lähtökiihdytyksestä varoitettiin vain suomeksi, akvaariossa ihastuttava kalojen ruokkiminen selostettiin vain suomeksi.

Mutta se monipuolisuus. Laitteita oli hurjista helppoihin, oli tyräjytkää ja vauhtia. Suosikkimme oli vanha kunnon Tornado. Vieraat totesivat ilahtuneita, että monet laitteet olivat peräisin Italiasta. 

Yötön yö. Samantha on aika tarkka Mattian nukkumaanmenoajoista. Koko ajan taivaalla killuva aurinko hämäsi hänet ilta toisensa jälkeen: ”Mitä! Kello on 11 yöllä.” Elämys toimi. Yötön yö oli ihme, vaikka ei oltu edes Lapissa.

Ihanat ihmiset. Suomessa sai hyvää palvelua ja ihmiset halusivat aina jutella, vaikka eivät osanneetkaan kieltä. Tulkkasin vieraille monta hyvää tarinaa, jotka tapaamamme ihmiset halusivat vieraillemme kertoa. Sam ja Gian muistelivat vieläkin sitä Viikinsaaren yli 90-vuotiasta rouvaa, joka oli kymmenen vuotta sitten hypännyt tandem-varjolla.

Entä se sää, jota niin jännitin? Italiassa ja Euroopassa oli samaan aikaan noin 40 asteen kuolemanhelteet, joten meidän pohjoinen puhuri ja 15-20 astetta ihastuttivat. Sadekaan ei haitannut. Grillasimme sujuvasti sateessa, kuten kaikki kunnon suomalaiset.

Kaikki alkoi tomaattipastasta

Teräspannu pastaa varten.

Tomaattipasta on perheemme juhlaruoka. Se on myös perheemme arkiruoka. Se on kaikki. Se on lähes uskonto. Mieheni on ansainnut liikanimen professore tällä pastallaan. Sitä hän teki minulle sinä ensimmäisenä iltana, kun tulin käymään Milanossa. Ymmärsin sitten pitää tästä pastasta. Vuosien varrella olen ihastunut sen makuun yhä enemmän. Kuten mieheenikin. 

Tällä tomaattipastalla ei ole mitään tekemistä tomaattikastikkeiden kanssa. Kyse on pastasta ja tomaatista.

Ainekset ovat yksinkertaisimmat mahdolliset. Siten se on helppo valmistaa, mutta samalla vaikea. Ruoka on juuri niin hyvää kuin raaka-aineetkin. Mitään ei voi peittää rasvalla ja suolalla. Vähän niin kuin äidin rieska. Se, mitä tehdään Lapissa. Ohrajauhoja, vettä ja suolaa. Yksinkertaista ja vaikeaa.

Sergion pasta e datterini: Öljyä, luumutomaattia, valkosipulia, basilikaa, oreganoa, suolaa sekä tietenkin pastaa.

Ensinnäkin öljyn pitää olla hyvää. Meillä ei kelpuuteta mitään muuta kuin toscalalaista oliiviöljyä, jota haetaan joltakulta lähituottajalta. Hyvää öljyä on Suomessakin. Valkosipulin pitää olla tuore, pieni ja italiaista. Minulla oli joskus Suomen keittiössäni rypsiöljyä ja kiinalaista valkosipulia. Taisipa olla vielä niin, että tuo valkosipuli oli ollut jo hetken jääkaapissa. Minulle todettiin niiden kelpaavan ehkä hevosen ruuaksi - ehkä. Tässä perheessä on turha kiistellä rypsiöljy vastaan oliiviöljy.

Ruoka on niin yksinkertainen, että jopa pannulla on väliä. Tomaattipastaan on meillä varattu kirkas teräspannu. Sattumoisin se on ostettu Helsingin Stockmannilta. Mieheni löysi sen ensimmäisellä Suomen vierailullaan, kun emme vielä juuri tunteneet. Mieheni aina hämmästeli, kuinka pienessä Suomessa on niin hyvä kauppa, mistä löytää samat herkut kuin Italiastakin. Nykyään ei ehkä enää ole niin. Joka tapauksessa – teflonpannulla maku on erilainen.

Öljy kuumennetaan hellällä lämmöllä. Viipaloitu valkosipuli kuullotetaan öljyssä. Itse pidän valkosipulista, joten laitan sitä monta kynttä ja jätän valkosipulin ruokaan. Kevyempää makua halajavat voivat noukkia kauniiksi kuultuneet palat pois. Öljy ei todellakaan saa olla liian kuumaa, sillä vähänkin kärvähtäneessä valkosipulissa on pistävä maku. Ripottele sekaan suolaa. Yllätys, mutta suolalle ei ole tässä mitään erityisvaatimuksia. Kunhan on suolaa.

Ja sitten tomaatit. Tomaattipastaan käytetään makeita luumutomaatteja. Italialaiselta torilta ne löytävät nimellä datterini. Niiden täytyy olla vähän kovia ja juuri oikean punaisia. Ei liian vaaleita, sillä silloin ne ovat täynnä vettä ja mauttomia. Ei liian punaisia, sillä silloin aika on jo ajamassa niiden ohi, mutta senhän tuntee sitten jo käteen. 

Kypsennä puolitetut tomaatit öljyssä pannulla niin kauan, että ylimäärinen vesi on pois ja tomaateista tulee pehmeitä. Lisää tuoretta oreganoa, basilikanlehtiä ja sulje liesi sekä kansi. Jos tykkäät täpäkästä, voi sekaan heittää chiliä. Tuoretta tietenkin. Anna tomaatin hautua ja laita pastavesi kiehumaan.  

Pastahan pitää keittää runsaassa vedessä ja runsaassa suolassa. Laita ensin suolaa kuten perunoihin ja sitten vähän vielä lisää. Pastan pitää olla riittävän kovaa. Meillä parhaaksi on koettu tuotemerkki Rummo. Sitä saa Suomestakin. Tomaattipastan voi tehdä niin spagetin, linguinen kuin lyhyen pastan kera. Linguine on kuin spagetti, mutta litteä. 

Napolilainen sanonta on, että koskaan ei voi olla liian rohkea, kun keittää pastaa, joten uskalla ottaa pasta pois vedestä ajoissa, eli vähän ennen al denteä. Pasta nimittäin viettää hetken pannulla tomaatin kera, ja jatkaa kypsymistään. Nostele pasta ja kastike sekaisin ja anna niiden viihtyä kannen alla. Voit vähän käyttää lämpöä pannun alla, jos tomaatit ovat viilenneet. 

Lisää vähän vielä tuoretta basilikaa, ja siinä se on. Pasta e datterini. Annokseen voi lisätä vähän pippuria kukin halunsa mukaan.

Nyt kysyt sitten tietenkin, että paljonko mitäkin. No maun mukaan. Minä laitan paljon tomaattia ja valkosipulia ja maistelen oreganot ja suolat. Mieheni syös mieluummin vähemmän tomaattia, joten annos jaetaankin yleensä niin, että minä saan isoimman osan tomaateista. 

Italiassakin on levinnyt dieettiajatus, että hiilihydraatit ovat pahasta ja varsinkin illalla. Perheessämme näin ei ajatella, kuten arvata saattaa. Illallinen syödään kello 20-21 ja yleensä se on pastaa. 

Ruualla on tärkeä osa rakkauttamme. Tomaattipastalla oma erityinen sijansa. Se siis aloitti tarinamme ja kilpakosijani tarinan se lopetti. Kun yritimme elää erossa, kumpikin omassa maassamme, vapaaksi jäänyttä paikkaani oli tietenkin kyselty, kuten lappilainen sanoo. Tämä tarinan nainen yritti ensi töikseen vieroittaa miehen vaarallisesta tomaattipastasta. Se ei ole viisas ajatus, varsinkaan kun kyse on napolilaisesta. Ehkä siinä oli muutakin, mutta sehän taas ei kuulu minulle. 

Ma la vita é bella. Diveritivi.

Ei viruksia. www.avast.com

Beben omenatortun suklainen versio

Edellisessä kirjoituksessa kerroin Beben isoäidin omenatortusta. Tykkäsin tortun pohjasta niin paljon, että päätin kokeilla eri versioita. Bebe sanoi, että sen voi tehdä myös päärynöillä tai lisäämällä taikinaan kaakaota. Päärynät on omenoiden tapaan syytä olla hyvin kiinteitä ja suklaisessa versiossa olisi hyvä käyttää enemmän nostatusainetta. 

Suomessa käydessäni olin jo todennut, että myös Golden Italia -lajike käy perusohjeen mukaiseen torttuun. Samoin suomalainen voi, kunhan jättää suolan lisäämättä. Lisäksi käytin hiivan sijaan leivinjauhetta ja hyvä tuli. Tämä ohje tuntuu siis olevan erittäin anteeksiantavainen. Liian kuumaa uunia se ei tosin antanut kokonaan anteeksi, vaan hiukan kuivui. Emme saaneet selvyyttä, kuka oli kääntänyt hellan yli 200 asteeseen. Kai se sitten minä olin 😄

Perusohje meni siis näin: Muna,sokeri, pehmeä voi, näitä yhtä paljon. Ripaus suolaa, puoli pussia kuivahiivaa, raastettua sitruunankuorta, jauhoa ja jugurttia näppituntuman mukaan, niin että taikina on majoneesimainen. Leivitettyyn vuokaan, päälle kanelia ja uuniin 200 astetta noin 50 min. 

Ensimmäisen päärynäversion tein vaihtamalla puolet omenoista päärynöihin ja ripottelemalla suklaalastuja päälle. Olin suklaan kanssa turhan varovainen, sillä pelkäsin pohjan lässähtävän. Ei lässähdä. Lisää vain maun mukaan. 

Toisessakin suklaisessa päärynäversiossa pidin omenat mukana tuomassa päärynöille vähän happamampaa seuraa. Pohjaan laitoin aika reilusti puhdasta kaakaota, noin reilun puoli desiä. Taikinasta tulikin aika tumma ja pelkäsin, että myös ökkömakea. Niinpä laitoin taas varovasti suklaata päälle. 

Lopputulos oli huikean hyvä. Pohja ei ollut lainkaan ylimakea, joten ensi kerralla laitan rohkeammin suklaata päälle. Tomusokeri saattaisi tehdä hyvää ulkonäölle, niin torttu ei olisi niin musta. Tosin, se syötiin yhdeltä istumalta illallisen päätteeksi. Sillä hetkellä kukaan ei ehtinyt tutkia ulkonäköä. Seuraavaksi ajattelin kokeilla tortun päälle pekaanipähkinöitä päärynöiden kera. Suussani maistuu, että pekaanin rasvainen pähkinän maku ja makeahko kiinteä päärynä sopivat yhteen. 

Pohja on moneen taipuva, mutta marjapiirakaksi siitä ei ollut. Sergio jo varoitti, että marjoissa on liikaa kosteutta, mutta halusin kokeilla silti. Joo, ei. Marjat painuivat pohjaan ja tortusta tuli liian tiivis. Se syötiin silti toki kokonaan. ”Ei ole sattumaa, että me saksalaiset valitsimme juuri tämän omenan,” Sergio nauroi. Beben suku on nimittäin Saksasta, kuten monen täällä. Eurooppalaiset suvut ovat aina sekoittuneet. 

Beben omenatorttu

Tämä torttu on Beben mummolta peräisin. Bebe oppi sen äidiltään ja tuli eräänä lauantai-iltapäivänä opettamaan sen minulle. Hän halusi näyttää, sillä torttu tehdään käsituntumalla, kuten kaikki ruuat täällä. Määrät on noin ja suunnilleen ja maista -mallilla.

Omenien on oltava sellaisia, että ne pitävät kosteuden ja ovat samalla riittävän jauhoisia. Parhaaksi lajiksi on havaittu Renette (mele Renette). 

Tarvitaan 5 isoa tai 6 pienempää Renetteä

1 muna

1 voi (kyllä, voita. Täällä se on suolatonta, eli Suomessa kannattaa jättää lisäsuola pois, jos käyttää voita. Uskon, että margariini on yhtä hyvä.)

1 sokeri

1,5-2 jauhoa

suolaa ( vrt voi -kohta)

raastettua sitruunankuorta (minun onneni on, että voin hakea sen takapihalta)

0,5 pussia kuivahiivaa

maustamatonta jugurttia tai maitoa

kanelia ja sokeria päälle ripoteltavaksi

Noin 25-30 sentin pyöreä kakkuvuoka, josta saa reunan irti, voita/margariinia ja korppujauhoa vuoan leivittämiseen.

Ota voi/margariini sulamaan ajoissa. Ota samalla muna huoneenlämpöön, jos säilytät niitä jääkaapissa. Riittää, jos voi on pehmeää. Sitä ei tarvitse sulattaa.

Kuori omenat ja jaa ne neljään osaan. Poista siemenkodat. Palaset jätetään siis suuriksi. Idea on, että mehevä omena kosteuttaa koko kakun. 

Mittayksikkö yksi tarkoittaa, että suhteessa saman verran munaa, voita ja sokeria. Sekoita hiiva ja suola jauhoon. Sekoita munasta, voista ja sokerista tahna. Vanha kunnon vatkain tai monitoimikone on hyvä. Pehmeä voi taipuu hyvin aineksiin. Lisää jugurttia/maitoa ja jauhoja vuorotellen niin, että pystyt tarkkailemaan määrää ja saat aikaan majoneesimaisen taikinan. Itse pidän enemmän jugurtista. Käytin miltei kaksi desiä jauhoja ja desin jugurttia. Bebe teki vähän pienemmän pohjan, mutta minä paisutin tarkoituksella, sillä pidän erityisesti pohjasta. 

Lisää taikinaan raastettu sitruunankuori. Määrä riippuu kuinka sitruunaisesta mausta pidät. Minä raastoin yli puolen sitruunan uloimman kuoren, koska pidän mausta.  

Kaada seos pyöreän, leivitetyn vuoan pohjalle. Levitä se pyörteenä keskeltä reunoille. Lado omenanpalat pyörteenä ulkoreunalta sisälle. Ripottele päälle kaneli ja sokeri. Paista 200 asteessa noin 50 minuuttia.

Nauti lämpimänä. Kuten kaikki maailman omenatortut, tämä on hyvää jäätelön, kerman tai vaniljakastikkeen kanssa. Itse lisäsin vielä päälle tuoreita mansikoita. Maistui myös punaviinin kera. 

Entä kuka on Bebe? Hän on ystäväni, naapurini, oman tiensä kulkija ja vahva nainen - sekä mieheni ensimmäinen avopuoliso ja suuri rakkaus ajalta kun minä olin lukiossa. Kuulostaa ihan mormoneilta, mutta ei ole sinne päinkään. Se on vain sitä, että elämä kulkee kulkujaan.