Mieheni
katsoi dokumentin Maradonasta ja kertoi sitten minulle pienen surullisen, mutta lempeän tarinan parinkymmenen vuoden takaa. Mieheni paras ystävä
sairasti keuhkosyöpää. Ystävä oli vihainen, toivoton ja sulkeutunut kotiinsa.
Hän ei vastannut puhelimeen. Hän suostui tapaamaan vain perheensä ja mieheni. Hän
vihasi olla heikko, hän vihasi olla sairas, hän vihasi, että ei ehkä näkisi kahden
teini-ikäisen poikansa kasvavan aikuisiksi.
Mies oli pidetty
journalisti. Antanut koko elämänsä ammatille, kuten se Italian medioissa annetaan.
Päivät ovat pitkiä, esimiesten ei oleteta pitävän juuri vapaapäiviä ja heidän oletetaan
olevan paikalla aamupalaverista lehden painoon asti. Varsinkin
urheilutoimittajien. Mutta ei hän ammatilleen ollut katkera. Hän ei vain
halunnut kuolla.
Eräänä päivänä mieheni oli taas viettämässä
aikaa ystävänsä sängyn luona, kun hänen puhelimensa soi. Siellä oli molempien
kollega, joka oli eurooppalaisella lentokentällä loungessa odottamassa lentoa. Samassa
tilassa odotti vuoroaan myös Maradona. Ei enää se pelikenttien lihaskimppu,
mutta ikuisesti jalkapallon kuningas. Varsinkin napolilaisille, joita ovat sekä
mieheni, että hänen ystävänsä.
Naiskollega pyysi
Maradonaa soittamaan vakavasti sairaalle ystävälle ja tämä suostui
välittömästi. Voisiko mieheni auttaa, sillä sairastunut ei varmasti vastaisi. Mieheni
antoi lankapuhelimen numeron, mutta ei uskonut, että saisi ystävää tarttumaan
luuriin.
Maradona
soitti. Puhelin hälytti ja hälytti. Vanhanaikaisessa lankapuhelimessa napsahti
vastaaja päälle ja kaiutin kuljetti äänen kaikkialle huoneeseen: Diego täällä,
sono Diego. Älä anna periksi. Taistele!
Perheen
pojat soittivat nauhaa uudelleen ja uudelleen, kunnes se katosi. Isä, kuinka et
vastannut puhelimeen. Maradona soitti! Mieheni mukaan ystävänsä ei koskaan
harmitellut, ettei nostanut luuria. Hän oli sellainen luupää, näin vapaasti
suomentaen.
Joitakin vuosia
myöhemmin taistelu päättyi ja ystävä kuoli, mutta Maradona on yhä hänen
poikiensa ehdoton idoli.
